sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Kate Atkinson: Joka lapsia ja koiria rakastaa

Olen tykännyt Kate Atkinsonin kirjoista aina ensimmäisestä (Museon kulisseissa) lähtien. Uusin on ns. dekkari, jossa päähenkilönä on parista aiemmastakin kirjasta tuttu Jackson Brody. Brody on keski-ikäinen entinen poliisimies, joka on vaihtanut yksityisetsivän hommiin. Mukana kirjan kuvioissa pyörii muitakin entisiä poliiseja, Brian Jackson ja Tracy Waterhouse. Enemmän kuin dekkari, kirja on kertomus vanhenevien, yksinäisten ihmisten elämästä; kaikki ei ole mennyt ihan putkeen tai niin kuin nuorena toivoi ja kuvitteli.

Kirjan nimi selittyy sillä, että Brodysta tulee kuin sattumalta pienen borderterrierin omistaja, Tracy taas tulee ostaneeksi lapsen bussipysäkillä. Tracy on aina toivonut lasta, mutta toive ei ole toteutunut, kun lapselle ei ole ilmaantunut potentiaalista isääkään. Brody taas kipuilee entisten vaimojen ja naisystävien ja uuden, ehkä mahdollisen suhteen välimaastossa. Kirjan varsinaisessa juonessa on kyse adoptiolapsen halusta aikuisena selvittää oma alkuperänsä ja toisaalta vanhasta selvittämättömästä murhasta, johon myös liittyy hävinnyt lapsi. Sivuhenkilöinä esiintyy monta senioripoliisia, joilla ei ole aivan puhtaita jauhoja pussissa: uralla on edetty kyseenalaisin keinoin ja golfista on tullut tärkeämpää kuin se, mikä on oikein ja mikä väärin.

Kun unohtaa dekkarijuonen ja seuraa vain sitä, miten päähenkilöt tunaroivat ja sotkevat elämänsä, Atkinsonin lämmintä ja huumorintajuista kerrontaa on nautinnollista lukea. Dekkarijuoni toisaalta takaa sen, että kirjan loppu on selkeä ja ratkaisut löytyvät. Sopivasti jää myös asioita auki seuraavaa kirjaa odotellessa. Yorkshiren maisemissa ja Whitbyn merenrantakaupungissa viihtyy.

torstai 28. toukokuuta 2015

Carol Shields: Pikkuseikkoja

Carol Shieldsin romaani vaikutti aluksi tavallisen perheen tavalliselta tarinalta. Kirjan kertoja on Judith, elämäkertoja kirjoittava kirjailija ja perheenäiti. Lukija pääsee sisään Judithin maailmaan ja saa kuulla tämän perheestä ja työstä sekä ystävistä. Liikutaan ylemmän keskiluokan piireissä, arjen käänteissä. Tavallisen elämän kuvaus miellyttää minua yleensä, mutta tällä kertaa alkoi jossain vaiheessa ihmetyttää se, että heidän tavallinen tuntui aika erinomaiselta, jotenkin turhan hienolta ja erityisen hyvältä tavalliseksi.

Tarina kohoaa loppua kohti ja avaa kiinnostavia pieniä huomioita elämästä, tarinoista ja ihmisten välisistä kohtaamisista.

Hauska yksityiskohta on se, että huomasin kirjan ilmestymisvuoden (ilmestynyt englanniksi 1976) vasta kirjan luettuani, eikä aikakausi tullut mieleeni tarinaa lukiessani: romaani olisi voinut sijoittua yhtä hyvin tähän aikaan kuin 1970-luvulle.

Palkitun kirjailijan teksti on jo esikoisromaanissa sujuvaa ja kaikin puolin mukavaa luettavaa. Tämä oli minulle ensimmäinen Shieldsin romaani, taidanpa tarttua toiseenkin!

maanantai 25. toukokuuta 2015

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Elina Hirvosen kirjasta tulee mieleen Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät. Molemmissa perheen nuorta epäillään terroristiksi, tappajaksi. Molemmat nuoret ovat onnettomia, Hirvosen kirjassa Aslak on aina ollut erilainen, koulukiusattu, masentunut, eristäytynyt. Aslakilla ei ole ystäviä, lyhyen ajanjakson hänen ystävänään on toinen erilainen, japanilaistaustainen Taika. Sen jälkeen ystäviä löytyy ainoastaan verkosta – ja ovatko hekään ystäviä?

Aslakin vanhemmat ovat vihreitä idealisteja, jotka tekevät työtä paremman maailman puolesta. Kirjassa ei juurikaan kerrota Eerikistä, Aslakin isästä. Kirja on äidin ja kahden lapsen, Aslakin ja Aavan, tarina. Vaikka lapsia on rakastettu, molempien nuoruus on ollut onneton. Aava on halunnut perheensä luota mahdollisimman kauas, lääkäriksi Afrikkaan. Siellä hän kylläkin tekee saman tyyppistä auttamistyötä kuin vanhempansa tahoillaan. Aslak ei ole koskaan saanut kiinni elämästä vaan sulkeutunut omaan maailmaansa.

Miten rakastavien, kaikkensa yrittävien vanhempien lapsista tulee terroristeja? Eivät Laura ja Eerik tietysti ole täydellisiä, lapset kuuntelevat iltaisin heidän riitojaan. Molemmat tekevät omaa uraansa, eivätkä osaa auttaa kipuilevaa, oirehtivaa Aslakia. Seuraukset ovat kamalat.

Vaikkakin kirjan maailma oli synkkä, ja epätoivoinen loppu ennakoitavissa, Elina Hirvosen teksti vei eteenpäin. Näkökulman vaihdokset Aavan, Aslakin ja äiti-Lauran välillä rytmittivät tarinaa. Kirjaa lukiessa mietti, mitä Lauran ja Eerikin olisi pitänyt tehdä toisin? Miksei kukaan muukaan osannut auttaa?

maanantai 11. toukokuuta 2015

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James

Vaellustarinat ovat nyt muotia, Kirjaveräjästäkin voit lukea Harold Fryn vaelluksesta Englannissa ja Cheryl Strayedin tositarinaan pohjautuvasta vaelluksesta Yhdysvaltain halki. Emma Hooper on kanadalainen muusikko ja kirjailija ja hänen kirjansa päähenkilö, 82-vuotias Etta, vaeltaa halki Kanadan katsomaan merta. Etan vaellus on myös valmistautumista kuolemaan, hän ei aina oikein muista kuka on, mutta matka meren äärelle on tärkeä riitti. Matkaseurana, tukena ja turvana Etalla on kojootti nimeltään James.

Etan vaellusta seurataan tiedotusvälineissä ja ihmiset matkan varrella olevissa kylissä haluavat nähdä Etan ja antaa hänelle lahjoja. Etta olisi mieluiten ihan itsekseen ja kulkisi yksin. Tämä muistuttaa Harold Fryn tarinaa, jossa mediamyllerrys ja kaiken kaupallisuus viedään koomisella tavalla huippuunsa. Etan tarinassa kaikki on paljon hienovaraisempaa.

Etan, hänen miehensä Oton ja heidän ystävänsä Russellin tarinaa kerrotaan takaumina. Kaikki palaa päähenkilöiden nuoruuteen ja ensimmäiseen maailmansotaan, jolloin myös kanadalaisia nuoria miehiä värvättiin Eurooppaan sotimaan. Otto lähti vapaaehtoisena, mutta Russellia ei jalkavamman takia hyväksytty. Oton sotakokemuksista kerrotaan osin Etan ja Oton kirjeenvaihdon kautta, osin Oton kertomana. Etan ja Oton suhdekin kehittyy kirjeiden kautta, vähän kuin nykyajan nettirakkaudet?

Etan poissa ollessa Oton on pakko pärjätä itsekseen: Hän opettelee mm. leipomaan, hankkii marsun ja sattumalta ajautuu myös tekemään paperimassasta pihan täyteen eläinhahmoja.

Pidin kirjasta ja sen tunnelmasta kovasti !

keskiviikko 6. toukokuuta 2015

Carl-Johan Vallgren: Tarina merkillisestä rakkaudesta

Ruotsalaisesta Carl-Johan Vallgrenista kohistaan hänen kirjoittamansa dekkarin, Varjopojan, takia. Luin Varjopojan ensin ja ajattelin sitten katsoa, osaako Vallgren kirjoittaa muunkin tyylisiä kirjoja. Varjopoikahan syntyi kirjailijan sanojen mukaan halusta kokeilla, miltä rikostarinan kirjoittaminen tuntuisi.

Tarina merkillisestä rakkaudesta on ilmestynyt jo 2002, suomennos 2003. Kirjasta Vallgren sai August-palkinnon, Ruotsin Finlandian. Tarina on nimensä mukaan kummallinen: Vuonna 1813 saksalaisessa ilotalossa syntyy samana yönä 2 lasta, tyttö ja poika. Lapsista tulee erottamattomat ja heidän kohtalonsa kietoutuvat toisiinsa. Erikoista on, että poika, Hercule nimeltään, on pahasti vammainen ja lisäksi kuuro-mykkä – hän kommunikoi ainoastaan ajatuksin sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat ”samalla aaltopituudella”. Vanhoilla päivillään Hercule opettelee viittomakielen ja kirjoittaa siitä jopa opaskirjankin.

Kirjaan mahtuu monenlaista. Toisaalta juoni on kuin jännitysromaanissa: Hercule ja Henrietta kadottavat toisensa noin 10-vuotiaina ja siitä lähtien Hercule etsii Henriettaa ympäri Eurooppaa. Jesuiittamunkit juonittelevat, jahtaavat Herculea ja yrittävät tuhota tuon ”paholaisen epäsikiön”. Hercule selviytyy kuin ihmeen kaupalla vaaratilanteista. Hercule ja Henrietta löytävät toisensa, mutta yhteistä elämää heille ei ole luvassa.

Kirjassa kerrotaan tuon ajan luostariyhteisöistä, jesuiittamunkeista, ilotaloista, teollistumisesta, köyhien vaivaistaloista, vammaisten kohtaloista esim. kiertävien sirkusten vetonauloina jne. Kirjan loppuosassa kerrotaan viittomakielen kehittymisestä ja kouluista kuuro-mykille.

Kirjaa luki kuin jännitystarinaa, Vallgren kuljettaa tarinaa taitavasti ja kertoo samalla aikakauteen liittyvistä historiallisista ilmiöistä mielenkiintoisesti. Kenties kirjan lopussa Herculen viimeisten vuosien kuvaus alkoi jo olla vähän liikaa, mutta hänen elämäntarinansa kerrottiin johdonmukaisesti loppuun saakka.