sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Henni Kitti: Elävän näköiset

Kirjan tapahtumat alkavat Tornionjokilaaksosta, jossa Aleksandra ja Sakari syntyvät naapuriperheisiin ja kasvavat "toistensa peukaloita imien". Aleksandra ja Sakari ovat lapsesta saakka kiinteä parivaljakko, mutta nuorena Sakarin alkuperään liittyvä salaisuus tulee heidän välilleen. Aleksandra lähtee Helsinkiin kesätöihin siivoojaksi luonnontieteelliseen museoon ja näkee siellä sattumalta, miten eläimiä täytetään museon kokoelmiin. Kirjailija kuvaa hienosti tätä työtä ja sen eri vaiheita. Aleksandra pääsee museoon opiskelemaan konservaattoriksi ja työstä tulee hänelle elämänura.

Tarinassa kerrotaan kolmen sukupolven elämää pohjoisessa, Helsingissä ja pitkin maailman meriä. Aleksandra saa yksinään pojan, Santerin. Myös Sakari saa Anders-pojan. Santeri ja Anders viettävät kesälomiaan yhdessä pohjoisessa ja tapaavat Helsingissä, kun Anders käy Aleksandran luona. Aleksandran ja hänen kasvavan poikansa suhdetta kuvataan tarkasti: Santeri on erilainen ja erikoinen lapsi. Vai tuntuuko omat lapset erityisiltä kaikista äideistä?

Kirjassa kuvataan mielenkiintoisesti useita ammatteja: pohjoisessa Alfred ja Sakari työskentelevät Kiirunan kaivoksissa, Andersista tulee merimies, Santerista tähtitieteilijä, Aleksandra on eläinten konservoija. Ammattikuvauksissa on tarkkoja yksityiskohtia ja kerrotaan esimerkiksi, miltä kaivoksessa tuntuu olla syvällä maan sisällä. Tai toisaalta syvällä laivan uumenissa.

Tarina ja henkilöt imaisee mukaansa. Tapahtumista en viitsi kovin paljon kertoa, haluan säästää yllätykset ja elämykset lukijalle! Uskomattomalla tavalla Henni Kitti on punonut juoneen kaikenlaista ihmeellistä, fantastista ja yllättävää kuitenkin niin, että se tarinassa tuntuu täysin luonnolliselta ja johdonmukaiselta. Mukavan lisävärin kirjaan tuo siinä käytetty pohjoisen murre.  Ihanaa, kun voi vielä yllättyä positiivisesti avatessaan kirjan, jolta ei ole osannut odottaa mitään!


keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Maikki Harjanne: Riesa

Maikki Harjanteen kirjan takakannessa teos kuvataan aikuisten saduksi. Kertomus alkaa Riesan syntymästä ja etenee sinne minne tuuli Riesaa milloinkin kuljettaa. Riesa leijuu tilanteesta toiseen, tarkkailee ympäristöään ummikkona, mutta onnistuu kuitenkin aina luovimaan tilanteen mukaan, oppii lukemaan, oppii ulvomaan ja olemaan ulvomatta, kohtaa uusia tunteita ja oppii jopa pärjäämään kiintymyksen tunteen kanssa.
Riesan rinnalla kulkee kana, luotettava ja hallittava ystävä, joka munii uskollisesti munan joka aamu. Lyhyempiä aikoja seurana ovat mm. Teurastaja, tiedenainen sekä hoivaavat Alma ja Usko, joiden ansiosta Riesan kiemuraiset jalat korjataan. Matka jatkuu Pääkaupunkiin, missä tyttö päätyy omatoimisten opintojen kautta kohtaamaan Jalin, joka huomaa Riesan piilevän viisauden ja rohkeuden. Tiet kuitenkin erkanevat, Riesan täytyy palata omaan kyläänsä. Tarinan kaari kulkee Riesan syntymästä uuteen alkuun. Pieneen kirjaan mahtuu kauniita ja karumpia vaiheita, omaan mieleeni jäi päällimmäisenä kauniin outo tunnelma.
Riesa on nomadi ja kameleontti, mutta silti oma itsensä. Ympärillä olevat ihmiset ja eläimet ovat kukin omanlaisiaan. Tarinan muut henkilöt ovat vaihtelevan epäluuloisia toisiaan ja asioita kohtaan, mutta Riesa suhtautuu kaikkeen avoimesti. Riesa ei ehkä voisikaan suhtautua vieraaseen kielteisesti, kun joka ikinen asia on hänelle ennestään tuntematon. Uuden edessä hän on aina utelias, eikä edes pelokas. Riesa itse on outo, ulkopuolinen, kummajainen. Välillä lukiessa miettiikin, mikä ja kuka tämä Riesa on, mutta ennen kuin vastausta löytyy, Riesa on jo uudessa tilanteessa ja muuttunut itsekin.
Satu panee pohtimaan sitä, miten suhtaudumme uusiin asioihin, tilanteisiin ja toisiin ihmisiin tai eläimiin. Riesa hallitsee näkemisen, mutta vasta opettelee sitä miten tulla nähdyksi.  Sadun maailmassa arkiset asiat ovat ihmeellisiä, vaikka samalla kuvaus on yksinkertaista ja tavallaan karuakin. Tunnelma ja tahti on sadulle sopivaa ja jotenkin perinteistä.
Maikki Harjanteen aikuisten satu on erilainen ja avartava pieni lukukokemus.

tiistai 20. tammikuuta 2015

Marion Brasch: Ja sitten hiljaisuus

Omaelämäkerrallisessa kirjassaan Marion Brasch kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan DDR:ssä. Marionin isä on tärkeässä asemassa kommunistisessa puolueessa. Korkeaa moraalia edustava isä on puolueelleen lojaalimpi kuin perheelleen. Marion ja hänen 3 veljeään elävät rakkaudetonta elämää, heidän äitinsäkin kuolee jo suhteellisen nuorena syöpään. Kun veljet lähtevät kotoa, Marion perheen nuorimpana jää vielä joksikin aikaa isänsä luokse.  Vanhin veli loikkaa länteen, keskimmäinen veli tekee itsemurhan ja nuorin veli yrittää tappaa itsensä viinalla. Näin kirjassakin veljiä kutsutaan, ei nimillä.

Kirjasta saa hyvän kuvan siitä, millaista nuoren ihmisen oli elää lopun aikoja Itä-Saksassa, jossa eläminen oli niukkaa ja säänneltyä. Tiukka, tarkasti sääntöjä ja puolueen ohjeita noudattava isä teki kaikesta vielä vaikeampaa. Vähitellen olot kuitenkin vapautuivat ja nuoret keksivät itsekin erilaisia keinoja tehdä haluamiaan asioita: musiikkia, runoja, taidetta, näytelmiä.

Päähenkilö oli isänsä aseman lisäksi muutoinkin poikkeuksellisessa asemassa ikätovereihinsa nähden: Hänen äitinsä oli ollut englantilainen ja hän pääsi länteen, Lontooseen tapaamaan isoisäänsä. Muurin murruttua ja kaiken alkaessa muuttua, päähenkilö katselee jopa kaihoisasti taaksepäin.

Kirjassa ärsyttivät tahattomat painovirheet: tekstiin oli pujahtanut sanoja, jotka muistuttivat kirjoitusasultaan sitä sanaa, jota lauseeseen oli haettu. Joihinkin lauseisiin oli jäänyt saksankielinen sanajärjestys. Lisäksi käytettiin outoja uudissanoja, kuten rebelli tai arokantti. Muuten kirja oli sujuvasti kirjoitettu. Hieman surumielinen ja nostalginen vire ympäröi päähenkilöä ja hänen perhettään, samoin mennyttä Itä-Saksaa.

tiistai 13. tammikuuta 2015

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty

Intiaan ja Yhdysvaltoihin sijoittuva Tulvaniitty on koskettava kertomus kahden veljeksen elämäntaipaleesta. Subhashin ja Udayan tarina kerrotaan eri näkökulmista kirjan henkilöiden kautta. Kovin montaa ihmistä ei kirjassa ole kaiken kaikkiaan, mutta tarina on rikas ja saa pohjaa oikeista historiallisista tapahtumista.

Jhumpa Lahiri on itse Intiasta muuttaneiden siirtolaisten tytär, ja osaa kuvata hienosti Intian ja länsimaiden eroja. Tarkkanäköisestä kuvauksesta oppii uuttakin.

Lahiri kirjoittaa sujuvasti ja mielenkiintoisesti. Alku oli kirjassa minulle vähän tylsempää, mutta pian tarina imaisee otteeseensa. Juuri tällaista kirjallisuus on parhaimmillaan: lukija kokee oivalluksia, pystyy samaistumaan toisen kokemuksiin.

sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein

Virkistävää lukea taas pitkästä aikaa Anna-Leena Härkösen napakkaa ja suoraa tekstiä! Kirjassa on kyse lottovoitosta, joka osuu Eeville ja Karille, aivan tavalliselle pariskunnalle, jotka käyvät töissä ja joiden rahat ei oikein meinaa riittää. Lottovoitto sekoittaa pariskunnan elämän totaalisesti ja niinhän siinä tietysti aina käykin. Eevin ja Karin tarinaa seuratessa miettii väkisinkin, miten itse selviäisi täyspäisenä moisesta onnenpotkusta!

Eevin ja Karin reagointi voittoon tuntuu tutulta: Ensin mahtava riemu ja heti perään pulma siitä, mitä ihmettä rahojen kanssa tehdään? Miten rahat sijoitetaan, mitä niillä hankitaan, onko sinun rahat ja minun rahat jne. Kenelle uskaltaa kertoa ja kenelle ei, miten sukulaiset ja ystävät, saati vieraammat ihmiset reagoivat? Jatketaanko töissä – jos ei jatketa, mitä sitten tehdään?

Eevi ja Kari tekevät varmaan ne tavallisimmat asiat: auto ja asunto vaihtuvat, matkoilla käydään, työt lopetetaan, heräteostoksia tehdään. Anna-Leena Härkösellä on kirjaa kirjoittaessaan ollut käytettävissä tutkimus lottomiljonääreistä. Eniten kirjaa lukiessa kiinnostaa se, mitä Eeville ja Karille tapahtuu, miten he kestävät elämänmuutoksen, mitä heidän suhteelleen tapahtuu. Tästä Härkönen kuvaa muutosvaiheen pahimman kriisin ja jättää kirjan lopun mukavalla tavalla auki. Ehkä lottovoitto kärjistää Eevin ja Karin elämäntilannetta hyvällä tavalla niin, että heidän on pakko tehdä muutoksia, jotka muutoin olisivat jääneet vaikkapa mukavuudenhalusta tekemättä. Siinä mielessä kyse on oikeasti onnenpotkusta.